PoS 5/19: Lapsen suru tarvitsee tilaa ja aikaa

 – Läheisen ihmisen menettäminen on lasta haavoittava kokemus, sanoo kriisipsykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula. – Läheinen ihminen voi kadota lapsen elämästä kuoleman, vanhempien eron tai muuton seurauksena. Lapsi kokee menetyksestä pohjatonta surua, joka tarvitsee tilaa ja oikeutta tulla nähdyksi.

 Suru menetyksestä on osoitus siitä, että on rakastanut. Suru koskettaa niin lasta kuin aikuistakin, mutta lapsen kehitysvaihe määrittelee, miten lapsi suree.

– Kuoleman kohdatessa aikuisen ja lapsen tunteet ovat samankaltaisia, mutta lapsen ajattelu ja elämänkokemus ovat rajatumpia. Aikuiset saattavat tehdä helposti virhearvion lapsesta, joka ei näytä surevan. Oletetaan, että lapsi selviytyy hyvin. Lapsi ei kuitenkaan vielä kykene säätelemään omia tunteitaan, vaan tarvitsee siihen aikuisen apua, Soili Poijula kuvailee.

Pieni lapsi reagoi vahvasti myös vanhempien väliseen eroon. Vanhemman menetys on lapselle traumaattinen kokemus.

– Lapsen kiintymyssuhde aikuiseen perustuu hengissä säilymiseen ja tarpeeseen pysyä kiinni hänestä huolehtivasta aikuisesta. Kun läheisin ihminen häviää, lapsen elämästä häviää kaikki.

Aivan pienellä lapsella vanhemman katoaminen tuntuu myös fyysisenä kokemuksena. Lapsi ikävöi tuttua ja turvallista ääntä, tuoksua sekä kosketusta. Jo puolivuotias lapsi muistaa hänet, joka on poissa, ja etsii häntä.

Vanhempansa menettänyttä lasta suojaavat varhaisesta vuorovaikutuksesta muistiin tallentuneet sanattomat kokemukset.

– Pienelle lapselle tulee turvata mahdollisimman nopeasti hyvää hoivaa antava ja huolta pitävä aikuinen. Siksi leskeksi jääneet vanhemmat tarvitsevat erityisesti tukea, ja lapsen ympäristön aikuiset tukea ja ohjausta.

Kerro konkreettisesti

Aivan pienet lapset eivät ymmärrä kuolemaa eikä sen lopullisuutta, mikä on omalta osaltaan myös lasta suojaava tekijä.

– Oman vanhemman menettäminen on lapselle aina traumaattinen kokemus. Ihan pienet eivät vielä ymmärrä kuolemaa, mutta vanhemman katoaminen saa lapsen tuntemaan kauhua ja ikävää.

Lapsen selviytymiseen vaikuttaa, miten lapsesta huolta pitävät aikuiset jaksavat vastata lapsen tarpeisiin sekä olla läsnä olevia, empaattisia ja rajoja pitäviä aikuisia.

– Hyvä mentalisaatiokyky auttaa aikuista ymmärtämään lasta ja tulkitsemaan hänen suruaan. Mentalisaatiokyvyn puuttuessa aikuinen ei tunnista lapsen kokemusta ja ohittaa helposti tämän tarpeet.

Yli neljävuotiaille lapsille voidaan jo selittää konkreettisesti, mitä on tapahtunut. Tilanne tulisi sanoittaa selkeästi, turvallisesti ja rehellisesti. Lapselle ei tule valehdella eikä käyttää hämmentäviä ilmaisuja, kuten ”nukkui pois” tai ”siirtyi ajasta iäisyyteen”.

Vaikeissa tilanteissa, kuten lähiomaisen päätyessä itsemurhaan, todellisuuteen nivotut vertauskuvat voivat kuitenkin auttaa.

– Lapselle voidaan piirtää kuva puutarhasta ja kertoa vertauskuvallisesti, että ihmisen mieli ja ajatukset ovat kuin puutarha. Silloin kun kaikki on hyvin, saatavilla on valoa, lämpöä ja ravintoa ja kukat ja kasvit kasvavat. Jos ihmisen mieleen tulee paljon raskaita asioita, siellä ei ole enää valoa eikä ravintoa, kasvit alkavat lakastua. Lapselle voidaan kertoa, että lopulta lakastuneessa puutarhassa oli enää yksi kukka, joka kukki kaikista pisimpään. Tuo kukka oli aikuisen rakkaus häneen. Ei vahvisteta traumaa, vaan aikuisen rakkautta lasta kohtaan. Meillä on huikeita kokemuksia siitä, miten pieni lapsi voi napata tästä sen tärkeimmän.

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 5/19 (ilmestyi 7.10.).

Teksti: Päivi Romppainen

Kuva: Tapani Romppainen