Numerossa 1/2019 pastorit Anita Ahtiainen ja Kaisa Aitlahti pohtivat kristillisen kotikasvatuksen haasteita

Lapsi kasvaa kristittynä ensisijaisesti kotona. Mutta kuinka nivoa hengellisyys osaksi perhe-elämää? Millaista tukea vanhemmat kaipaavat kristilliseen kotikasvatukseen?

”Lapsen luontainen spiritualiteetti tarjoaa lähtökohdan”, he korostavat.

Kaisa Aitlahti ja Anita Ahtainen pohtivat kristillisen kotikasvatuksen haasteita. Kuvassa mukana Anitan Alpi-koira.

”Ensin on hahmotettava, mistä kristillisessä kasvatuksessa on oikein kyse ja löydettävä arjesta siihen liittyvät asiat”, sanoo pastori Anita Ahtiainen, joka on kollegansa Kaisa Aitlahden kanssa kirjoittanut artikkelin aiheesta kirkon tuoreeseen tulevaisuusselontekoon.

Aitlahden mukaan ne on etsittävä paitsi vanhemman myös lapsen maailmasta. Lapsi kun ei välttämättä puhu hengellisyydestä ainakaan kristinuskon termein. Spiritualiteetilla on silti sijansa esimerkiksi leikeissä ja kaverisuhteissa.

”Meidän mielestämme hengellisyydessä on kyse asiasta, joka on lapsessa olemassa luontaisesti. Luontainen spiritualiteetti ei tietenkään ole tietynlaista kristillistä uskoa vaan herkkyyttä ja kykyä tarttua elämän suuriin kysymyksiin – sen syvyystasoon”, Aitlahti sanoo.

Ahtiainen lisää, että hengellisyys on ensinnäkin luottamusta siihen, että maailma on pikemminkin luotu kuin syntynyt itsestään ja että joku pitää sitä yllä. Muiden muassa tutkija Justin Barrettin mukaan lapselle on luontaisempaa ajatella näin.

”Ja on hyvä, että se ”joku” on yleensä lapsen mukaan turvallinen ja elämää kannatteleva eikä paha tai vihamielinen.”

Kaisa Aitlahden mukaan lapsi omaa tämän herkkyyden uskonnollisesta ja kulttuurisesta kontekstista riippumatta. Mutta jos aikuisten suhtautuminen on torjuvaa, lapsi voi menettää intuition, jonka avulla hän näkee asiat pintaa syvemmälle.

”Meidän pitää osata keskustella lapsen kanssa ja uskaltaa tarttua kysymyksiin, joihin ei löydy suoria vastauksia. Lapsen täytyy saada pohtia niitä ja huomata, etteivät konkreettisen maailman ulkopuolella olevat asiat ole pelottavia tai vääriä. On siis ihan sallittua pähkäillä ja ihmetellä, missä minä olin ennen syntymää, ovatko kivet elossa ja mistä maailma on tullut.”

Aitlahti lisää, että myös ihmissuhteisiin liittyvät kysymykset ovat lapselle olennaisia – esimerkiksi miksi joku ei pyytänyt anteeksi toimittuaan väärin. Kaipuu yhteyteen liittyy hengellisyyteen vahvasti: meitä ei ole heitetty yksin tähän maailmaan vaan olemme yhteydessä toisiimme ja maailman luojaan.

Nimenomaan yhteys on Anita Ahtiaisenkin mukaan avainsana kristillisessä kasvatuksessa. Olennaista on myös kiitollisuus, pyhyys ja pyhän taju, oikean ja väärän ulottuvuudet sekä nöyryys – eli ymmärrys omasta pienuudesta.

”Toisaalta pienikin on niin iso, että hän voi valita hyvän ja tehdä hyviä asioita maailman ja muiden ihmisten puolesta. Hyvän tekemisellä on vaikutusta, ja lapsi osaa toteuttaa rakkautta ja hyvyyttä. Me voimme vanhempina ja työntekijöinä tukea lapsessa luottamusta siihen, että hän pystyy tekemään hyvää ja olemaan hyvä lähimmäinen”, Aitlahti sanoo.

Teksti ja kuva Sinimaaria Kangas

Etusivun kuva Roni Tinell

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 1/19. (Lehti ilmestyy 10.1.)