PoS 2/20: Lapsi ja elämän suuret kysymykset

Mikä on kasvattajan tehtävä lapsen rinnalla, kun lapsi tutkii maailmaa ja muodostaa siitä omia käsityksiään? Miten katsomuksiin liittyviä teemoja voi käsitellä lapsiryhmässä, jossa on monia kulttuureita ja katsomuksia – ja miksi niiden käsitteleminen on tärkeää jokaiselle lapselle? Angela Kunze-Beiküfner on filosofian tohtori, pappi, miimikko ja kouluttaja, joka on erikoistunut uskonnonpedagogiikan kehittämiseen varhaiskasvatuksessa ja koulussa. Pieni on Suurin -lehden haastattelussa hän syventyy lapseen elämän suurten kysymysten pohtijana.

 Miten lapsen spiritualiteettia voisi kuvailla?

Angela Kuntze-Beiküfner
Angela Kunze-Beiküfner

Lapset kantavat mukanaan spiritualiteettia, joka ei ole sidottu tiettyyn tunnustukseen. Spiritualiteetin muodostumiseen vaikuttaa lapsen kasvuympäristö. Lapset ovat erilaisia kuin aikuiset ja lapset aistivat tämän eron itsekin. Tämä näyttäytyy esimerkissä, jossa 5-vuotias avaa keskustelun vanhempiensa kanssa aamiaispöydässä:

”Minun ajatuksissani ja salaisuuksissani pystyn näkemään Jumalan ja enkelit.” Isä reagoi yllättävään ilmaisuun kysymällä, onko Jumala mies vai nainen. Viisivuotias vastaa riemastuneena: ”Ei, eihän se ole mikään ihminen! En osaa selittää sitä, mutta tunnen sen. Se tunne on tosi valoisa ja terve ja iloinen. On mahtavaa, kun tuntee sen.” Äidin kirjatessa keskustelua nopeasti muistiin lapsi pitää pienen tauon. Sitten hän jatkaa mietteliäänä: ”Aikuiset eivät voi nähdä sitä, he ovat liian kiireisiä muiden asioiden kanssa, he eivät tunne ajatuksiaan. He eivät myöskään tunne, että lapset ovat löytäneet monia salaisuuksia. Kaikki lapset voivat nähdä Jumalan ja enkeleitä.”

Spiritualiteetti ei rajoitu uskontoihin vaan on luonnollinen osa ihmisyyttä – jonkinlaista herkkyyttä elämän syville ulottuvuuksille, jotka eivät ole käsin kosketeltavissa. Millainen tehtävä lapsen spiritualiteetin kehittymisen mahdollistaminen on kasvattajille?

On aikuisia, joita lasten syvälliset ajatukset naurattavat tai joista ne tuntuvat naiiveilta. Lasten ajatteluun tulee kuitenkin suhtautua ehdottoman arvostavasti ja kunnioittavasti. Hyvä vaihtoehto on ottaa kynä ja paperia käteen ja kirjata lapsen ajatukset tai mieluummin koko keskustelu muistiin.

Mikä vahvistaa aivan pienen, parivuotiaan lapsen spiritualiteettia?

Alle kaksivuotiaiden kanssa on tärkeää rakentaa suhteita. Vielä ei ole kyse sisällöistä vaan kontaktista lapsiin – siitä, että he kokevat olevansa osa yhteisöä. Sormileikit, pienet rituaalit ja luottamusta rakentavat laulut eri teemoista ovat tärkeitä. Leikit, kuten ”piilonen”, auttavat lasta ymmärtämään, että se, mitä emme näe, ei kuitenkaan ole poissa. Vaippoja vaihtaessa tarjoutuu mahdollisuus erittäin henkilökohtaiseen kohtaamiseen, joka tapahtuu kasvoista kasvoihin, kosketuksen ja katseen kautta. Lapsen pitää voida luottaa siihen, että vaipanvaihto on hyvää tekevä tapahtuma.

Aikuisen tarkkaavainen, kärsivällinen ja rakastava asenne on ratkaiseva. Myös kasvattajan katsomuksellinen herkkyys, omat kysymykset sekä pedagoginen kompetenssi vaikuttavat siihen, miten paljon lapsen spiritualiteetin kasvulle on tilaa.

Saksassa on pitkä kokemus monien katsomusten toimintaympäristöistä. Vaikka ryhmän lapset eivät jaa samaa maailmankatsomusta tai uskontoa, työskentelette heidän kanssaan myös katsomuksellisten kysymysten äärellä. Miksi jokaiselle lapselle, katsomuksellisesta taustasta riippumatta, on tärkeää saada pohtia ja oppia pohtimaan katsomuksellisia kysymyksiä?

Kaikki lapset pohtivat kysymyksiä, joihin on niin sanotusti mahdotonta vastata – kysymyksiä, joihin ei ole ainoastaan yhtä oikeaa asiavastausta. Esimerkiksi 7-vuotias lapsi kirjasi seuraavat kysymykset paperille ennen nukahtamistaan:

”Onko kuolema ikuinen? Jos ei ole, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Montako vuosituhatta on vielä? Miksi olen ylipäätään olemassa? Miksi olen oikeastaan minä? Miksi kaikki syntyi, Jumala, maailma ja kaikki, mitä on maailman ympärillä?”

Niin sanotut elämän peruskysymykset ovat eksistentiaalisia kysymyksiä, joiden kanssa jokainen painii noin neljän vuoden iästä lähtien elämänsä loppuun saakka. Ihmisenä olemiseen kuuluu esittää itselleen merkityksellisiä vaikkakin ratkaisemattomia kysymyksiä.

Puhutte lasten kanssa teologisoinnista. Mitä se tarkoittaa?

Teologisoidessa lasten kanssa käsitellään teemoja, joilla on uskonnollisia ja katsomuksellisia merkityksiä. Teologisointi voi olla keskustelua ja ihmettelyä, mutta se voi sisältää myös muita lapselle ominaisia toiminnan tapoja, kuten luovaa työskentelyä, symboleiden tutkimista ja leikkiä.

Teologisoidessa jokainen saa ilmaista oman mielipiteensä, kaikki kuuntelevat toisiaan, antavat toistensa puhua loppuun ja kunnioittavat toisen ilmaisemia asioita. Teologisoidessa ei etsitä yleistä, yhteistä totuutta, vaan opetellaan pohtimaan asioita itse.

Kasvattajalla voi olla kiusaus ajatella, että hänen tulee antaa lapsille oikea vastaus tai ohjata heitä ajattelemaan tietyllä tavalla – kontekstista riippuen ehkä erityisesti, jos on kyse uskontoon liittyvistä aiheista. Mitä meidän tulisi oppia?

Viisaassa teologisoinnissa ei ole kyse nopeista vastauksista lasten kysymyksiin. On kyse siitä, että lapset ja aikuiset etsivät vastauksia yhdessä. Usein katsomuksellisissa teemoissa on kyse niin sanotuista ratkaisemattomista kysymyksistä, joihin ei voi vastata yksiselitteisesti.

Joihinkin kysymyksiin on toki olemassa vastauksia. Joskus meidän taas pitää kysyä lisää ymmärtääksemme lapsen kysymys. Esimerkiksi kysymys ”Elääkö Jeesus vielä?” voi olla ratkaistavissa oleva kysymys, jos lapsi tarkoittaa historiallista Jeesusta. Lapsen kysymys voi kuitenkin olla monipuolisempi ja syvempi. Silloin ohjaajan tulee kiinnittää lasten huomio siihen, ettei kysymykseen ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, vaan siitä on monia mielipiteitä.

Teksti Kaisa Aitlahti   Kuvat Suvi Sievilä ja Angela Kuntze-Beiküfnerin kotialbumi.

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 2/20, joka ilmestyi 5.3.