PoS 4/19: Ryhmässä erilaisuus on tavanomaista

Kasvatustieteen tohtori, kouluttaja Liisa Ahonen kertoo,  miten saada ryhmä toimimaan siten, että kaikilla on hyvä olla.

Jotta ryhmä voisi rakentua tiiviiksi ja toimivaksi yhteisöksi, jokaisen tulee saada kokea olevansa ihana ja riittävän hyvä juuri sellaisena kuin on.

– Tämä edellyttää aikuisilta avoimuutta ja rehellistä keskustelua. Kun on jo hieman tutustuttu, voidaan alkaa pohtia, millaisia taitoja ja vahvuuksia ryhmässä olevilla lapsilla on, kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen toteaa.

Lasten kanssa on tärkeä keskustella siitäkin, että kaikilla on myös taitoja, joita vasta harjoitellaan. Jollekin hiljaa paikallaan oleminen voi olla vaikeaa, joku opettelee malttamaan mielensä ja antamaan  puheenvuoron välillä toisellekin, joku harjoittelee itsensä ilmaisemista muiden  edessä.

– Avoimen keskustelun kautta lapset oppivat, että olemme kaikki erilaisia. Lapsetkin alkavat ymmärtää, että yhteiseen toimintaan voi osallistua monella eri tavalla.

Osallisuuden pedagogiikka

Varhaiskasvatuksessa toiminta on perinteisesti totuttu suunnittelemaan etukäteen lähes kokonaan valmiiksi. Osallisuuden pedagogiikka kuitenkin edellyttää, että lapsi saa osallistua yhteisen toiminnan suunnittelemiseen. Lapsi on aktiivinen toimija. Toimintakulttuurin ytimenä tulisikin olla oppivana yhteisönä toimiminen.

– Jo suunnittelun alkuvaiheessa tulisi pohtia, millä tavalla lasten toiveet ja tarpeet tulevat nähdyiksi. Väitän, että uuden vasun tuoma suurin haaste on oppia uudenlaista suunnittelukulttuuria. Edelleen on tärkeää, että aikuinen kantaa pedagogisen vastuun, mutta emme saa suunnitella toimintaa täysin valmiiksi.

Toiminnan suunnitelman runko on kuitenkin hyvä olla olemassa.

– Kokonaisuutta pohtiessa tulisi jo huomioida, millaisia konkreettisia keinoja ja menetelmiä  meillä on, että keskenään erilaiset lapset pääsisivät vaikuttamaan toimintaan.

Lapset sitoutuvat toimintaan sen ollessa riittävän laadukasta. Ulkoisen pakon sijaan heitä ohjaa sisäinen motivaatio. Haastava ja levoton käyttäytyminen jää pois.

Väljyyttä tekemiseen

Väljyyden jättäminen toimintaan edellyttää asennemuutosta. On osattava päästää irti ajatuksesta, että lapsi on passiivinen kasvatuksen, hoidon ja opetuksen kohde, jolle aikuinen suunnittelee kaiken valmiiksi.

– Suurin osa varhaiskasvattajista on saanut koulutuksen perinteiseen aikuislähtöiseen pedagogiseen toimintaan. Lapset ovat toteuttaneet etukäteen suunniteltua toimintaa. Lasten omien oivallusten, yritysten, erehdysten ja kokemusten kautta opitut asiat pysyvät kuitenkin muistissa pidempään. Aikuisten tulisi uskaltaa päästää irti kaikkitietävän aikuisen roolista, ja suorien reseptivastausten sijaan pysähtyä ihmettelemään asioita lasten kanssa.

Ahonen havainnollistaa ajatustaan esimerkillä. Aikuinen on suunnitellut etukäteen lukevansa tarinan lohikäärmeestä, minkä jälkeen on tarkoitus lähteä metsäretkelle etsimään lohikäärmeiden hahmoja. Takaisin tultaessa aletaan piirtää lohikäärmeitä. Jo aikuisen lukiessa tarinaa, lapset kuitenkin keskeyttävät lukemisen ja ilmoittavat haluavansa rakentaa lohikäärmeen legoista tai pöydistä ja patjoista.

– Osallisuuden pedagogiikkaan kuuluu, että en tyrmää lasten ajatuksia, vaan tartun niihin. Aikuislähtöisessä pedagogiikassa aikuinen usein vaientaa lasten kysymykset. Hän tyrmää legot ja pitää kiinni suunnitelmastaan.

Varhaiskasvattajan tehtävä on suunnitella toiminnalle vasun edellyttämä runko ja miettiä, millaisia opetuksellisia sisältöjä siihen tulisi liittyä. Itse toiminnan tulee antaa kulkea lasten oivallusten ja aloitteiden kautta eteenpäin.

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 4/19 (ilm. 26.7.)

Teksti Päivi Romppainen

Kuva Tapani Romppainen