PoS 5/20: Kirkon kohtalonkysymys: kuinka perheitä kuullaan ja kohdataan

Minna Karas (vas.), Johanna Laurinen ja Heikki Arikka.

Malmin seurakunnassa ihmisen kohtaaminen perheineen on koko toiminnan punainen lanka. Kun perheiden toiveita kuullaan, he kokevat seurakunnan omakseen ja viihtyvät.

Malmin kirkko kohoaa lämpimän punaisena kaupunginosan ytimessä. Komea lippulaiva on kuitenkin vain hitunen Helsingin suurimmasta seurakunnasta, joka kattaa toistakymmentä kaupunginosaa. Alueella asuu runsaat 100 000 ihmistä, joista reilu puolet kuuluu seurakuntaan.

”Ihmisten todellisuus ja perheiden arki on ihan erilaista esimerkiksi Puistolassa kuin Jakomäessä. Se tuo työn suunnitteluun omat haasteensa”, sanoo varhaiskasvatuksen johtaja Johanna Laurinen.

Perhetoimintaa voi Laurisen mukaan kuvata seurakunnan koko työotteeksi. Sitä eivät tee vain vain varhaiskasvatuksen tai diakonian työntekijät, vaan ihminen kohdataan aina perheineen kaikessa toiminnassa.

”Malmin seurakunnassa on pyritty luopumaan työalajaottelusta niin pitkälle kuin mahdollista. Perheiden kohtaaminen on yksi painopisteistä kaikessa mitä teemme, toiminnan punainen lanka”, kertoo kirkkoherra Heikki Arikka.

”Rippikouluissa on vanhempainillat ja varhaiskasvatus on koko perheiden eikä vain taaperoikäisten kohtaamista. Ja vaikka muskarit ovat kanttorin hommia, ne ovat perhetyötä mitä suurimmassa määrin.”

”Perhettä ei voi irrottaa ihmisestä. Aina kun tapaat yksilön, tapaat myös hänen perheensä. Jokaisella meistä on perhe, oli se sitten millainen tahansa. Ihminen ei ole irrallinen saareke”, sanoo puolestaan kasvatuksen johtaja Minna Karas.

Laurinen muistuttaa, että on toki tärkeää muistaa vertaistuen merkitys perhetoiminnassa; että perheillä on mahdollisuus kohdata yhteisessä tilassa.

”Minusta perhetoiminta on vaikuttavinta silloin, kun seurakunnassa tutustuneet perheet kysyvät, saisivatko he järjestää tapaamisen kirkon tiloissa ja keittää kahvit – tai kun he kokoontuvat itsekseen vapaa-ajalla ja tekevät yhteisiä matkoja. Työntekijä on silloin tehnyt itsensä tarpeettomaksi ja perheet löytäneet toisensa.”

KIRKOILLE KOKO KANSAN OLOHUONEITA

Kuinka tämä sitten saavutetaan? Kuinka perheet saatetaan yhteen?

”Meillä on esimerkiksi useamman vuoden ajan ollut jouluyön hartauksen lisäksi kirkot aattona auki kolmessa kirkossa. Sadat ihmiset ovat viettäneet koko jouluaaton kirkolla – pääsääntöisesti perheet, mukaanlukien useita muslimiperheitä. Olemme syöneet yhdessä jouluaterian hyvässä hengessä. Tämä kuvastaa hyvin Malmin seurakunnan ajattelua, että kirkko on kaikkien kirkko”, kertoo Arikka.

Seurakunnassa on ollut pitkään kysyntää isä-lapsi-leireille ja -retkille. Viime vuonna miesten keskustelutilaisuudessa tuli esiin toive, että kirkot olisivat viikonloppuisin auki päiväsaikaan.

”Aika monilla eronneilla vanhemmilla lapset on arjet äidillä ja viikonloput isällä. Isillä ei välttämättä ole varaa mennä kaupallisiin tiloihin ja niinpä he toivoivat, että kirkolle voisi tulla pelaamaan pleikkaa, lautapelejä tai muuten vain hengailemaan lasten kanssa. Päätettiin lähteä siihen suuntaan, mutta sitten tuli korona”, Arikka sanoo.

Hän toivoo, että kirkot olisivat tulevaisuudessa laajalti auki viikonloppuisin ja että ihmiset olisivat tervetulleita niihin viettämään aikaa olohuonetyyppisesti.

Mitä muita tarpeita Malmilla kytee perhetoiminnan suhteen?

”Koronakevät on tietysti aiheuttanut perheissä  huolia ja tilanteita, jotka tulevat nyt esiin lasten palattua kouluun. Tarvitaan jatkuvaa havainnointia ja miettimistä, missä tarvitaan eniten tukea – ja usein nopeaakin reagointia tilanteisiin”, Laurinen kertoo.

”Koulun kanssa yhteistyötä tehdessä huomasimme, että perheiden eriarvoisuus tulee tässä näkyväksi”, Karas lisää.

Laurinen nostaa toiseksi esiin maahanmuuttajataustaiset perheet, joita asuu paljon seurakunnan alueella.

”Heillä on toki oma vertaistukikulttuurinsa, mutta kotouttamisen ja laajemman sosiaalisen verkoston näkökulmasta heidän kohtaamisensa on meille tärkeä kehityshaaste ja tehtävä.”

Arikka tahtoo seurakunnan tukevan vahvemmin myös yksinhuoltajia – tekevän enemmän heidän jaksamisensa hyväksi.

”Meillä on seurakunnassa aika hyvinvoivien ihmisten omakotialueita ja toisaalta kerrostalolähiökeskittymiä, missä monissa perheissä isiä ei ole näkynyt pitkään aikaan. Miten me seurakuntana palvelemme kaikkia – ja panostamme ehkä enemmän siihen porukkaan, jolla on vähemmän resursseja tai henkisiä välineitä hakea tukea?” Arikka kysyy.

”Työntekijöillä on valtavasti ymmärrystä ja tietoa tilanteiden polarisaatiosta, mutta resurssit ovat rajalliset.”

Karas huomauttaa, että perhetoimintaan asettaa haasteensa erilaiset ja muuttuvat käsitykset perheestä: miten seurakuntalainen määrittää oman perheensä ja näkeekö kirkko sen oikeana perheenä.

”Esimerkiksi jouluaaton tilaisuudessa oli mukana kolmekymppinen nainen äitinsä kanssa. He asuivat yhdessä ja muodostivat perheen. Usein seurakunnan perhetoiminnassa perheeksi mielletään perhe, jossa on pieniä tai teini-ikäisiä lapsia.”

Laurinen on samaa mieltä: seurakunnan työntekijöiltä vaaditaan jatkuvaa kehittymistä työssään ja ymmärrystä, että käsitykset perheestä muuttuvat koko ajan.

”On tärkeää, ettemme sulje tietyillä käsitteillä joitakin ihmisiä ulkopuolelle. Perheet ovat hyvin monimuotoisia ja kohtaamisten tulee olla arvostavia ja kunnioittavia.”

PUNAINEN LANKA: TOIVEIDEN KUULEMINEN

Kuinka sitten yhdistää ja suunnata seurakunnan voimavaroja niin, että se olisi kaikkien perheiden seurakunta?

”On ihan välttämätöntä tehdä paljon alueellista yhteistyötä eri toimijoiden kanssa. Kannustan kaikkia seurakuntia hakeutumaan yhteistyöverkostoihin ja aidosti tekemään asioita yhdessä. Mitä enemmän pystytään tekemään yhteistyössä, sitä vaikuttavampaa toiminta on”, Arikka sanoo.

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Pieni on Suurin -lehden numerossa 5/20 (ilm. 8.10.)

Teksti ja kuva: Sinimaaria Kangas